Kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta

Kaksi vuotta ja kymmenen kuukautta. Näin kauan olen asunut Tanskanmaalla. Vaikka olen asunut pian kolme vuotta täällä, välillä tuntuu etten ole vieläkään tajunnut että asun aikuisten oikeasti ulkomailla. Joskus havahdun ja tajuan että olen asunut täällä lähes kolme vuotta. Se tuntuu uskomattomalta. Välillä tuntuu että on mennyt vasta vuosi - mutta samalla huomaan myös merkkejä jotka viittaavat lähes kolmen vuoden vierähtäneen:

1. Yhteydenpitoni Suomeen päin on vähentynyt. En enää tapaa ihmisiä samalla tavalla kuin aiemmin. Ihmiset, joita tapasin usein Suomessa asuessani, eivät ole valitettavasti enää samalla tavalla elämässäni. En ole pitkään aikaan tavannut muita paitsi läheisempiäni ystäviäni sekä perhettäni ja sukulaisiani. Tähän on vaikuttanut se, että käyn Suomessa yleensä vain vierähtämässä viikonlopun. En ole myöskään harmikseni päässyt isompiin tapahtumiin mukaan opiskelujeni takia. Tämä on harmittanut minua paljon.

2. Olen rakentanut uuden elämän täällä. Minulla on ystäviä, treffejä kavereiden kanssa sekä arki täällä. Täällä kadut, baarit, kaupat ja paikat ovat tuttuja.

3. Stadi tuntuu myös tutulta mutta myös jollain tavalla hyvin etäiseltä. Aina kun tulen Suomeen käymään, ovat baarien nimet vaihtuneet sekä kavereilla on uudet vakiopaikat. Lähikaupan hyllyt ovat vaihtuneet. Olen turisti omassa synnyinmaassani.

4. Suomen kieleni takkuaa. Esimerkiksi tätä blogipostausta kirjoittaessani minun piti välillä pysähtyä ja miettiä miten kirjoitetaan suomeksi. Akateemiset termit eivät enää luonnistu luontevasti. Esseen kirjoittaminen suomeksi olisi varmasti nyt haastavaa. Esimerkiksi pilkkusääntö on minulle vaikeaa: milloin pitäää laittaa pilkku ja milloin ei? Huomaan selvästi omaksuneeni tanskalaisen / brittiläisen pilkkusäännön. Tähän varmasti vaikuttaa myös se, että suomi ei ole äidinkieleni. Käytän myöskin enemmän suomalaista viittomakieltä verrattuna suomen kieleen.

Kun muutin Tanskaan, se ei tuntunut pysyvältä muutolta vaan se tuntui pelkästään väliaikaiselta ratkaisulta. Siihen taisi vaikuttaa myös se että sillä silloin syksyllä 2016 kävin Suomessa hyvin säännöllisesti, noin kuukauden välein. Jossain vaiheessa tajusin että ystäväni ja perheeni olivat jo hyväksyneet sen tosiasian, eli sen että asun Tanskassa. Silloin en sitä hyväksynyt enkä ajatellut asuvani Tanskassa. En halunnut luopua vahvasta tukiverkostani, ystäväpiiristäni sekä perheestäni. Pidin kynsin hampain kiinni suomalaisuudestani kaikin keinoin.

Valmistuin tammikuussa ja sain maisterin paperit. Silloin iski todellisuus kasvoihin - minun piti nimittäin päättää, mitä tulen tekemään - ja erityisesti missä maassa tulen asumaan. Kahden ja puolen vuoden aikana kun opiskelin, tulevaisuudesta kysyttäessä vastasin aina että katsotaan sen jälkeen kun olen saanut paperit käteeni. Ja yhtäkkiä olinkin maisteri ja minun piti alkaa elämään aikuisten elämää. Minun piti päättää: jäänkö tänne Tanskaan; vai tulenko Suomeen takaisin? Päätin jäädä Tanskaan. Mittapuussa painoi se, että minulla on koti täällä Kööpenhaminassa sekä tanskalainen avokki.

Päätökseni myötä minun piti myös luopua Suomen sosiaaliturvasta sekä oikeudesta suomalaiseen tulkkauspalveluun. Se kirpaisi todella paljon: tuntui, että luovuin yhdestä tukipilarista. Huomenna lakkautuu suomalainen puhelinliittymä. Yllätyin itsekin, kuinka iso tunneside minulla on pelkkään puhelinnumeroon. Minulla on nimittäin edelleen sama numero, jonka olen saanut ensimmäisen kännykkäni yhteydessä ollessani 13-vuotias. Tunsin aina ylpeyttä kun joku Suomesta otti yhteyttä ja kysyi, onko minulla vielä suomalainen numero käytössä. Vastasin aina ylpeänä että on. Luulen, että  syy miksi numerosta luopuminen on minusta vaikeaa, johtuu siitä että numeron kautta pystyin pitämään kiinni suomalaisesta identiteetistäni sekä halustani pitää yhteyttä Suomeen.

Nyt on korkea aika luopua suomalaisesta numerosta. Vaikka pärjäsin suomalaisella numerolla lähes kolme vuotta, tulee kuitenkin elämäni olemaan helpompaa tanskalaisen numeron myötä.

Olen hyväksynyt sen että asun ulkomailla enkä asu enää Suomessa. Viihdyn hyvin Tanskassa mutta välillä on haikeaa tajuta etten kuulu suomalaiseen yhteiskuntaan, ainakaan en sillä tavalla kuin aiemmin.

Jos joku nyt kysyisi tulevaisuudensuunnitelmistamme, vastaukseni olisi se, että emme tiedä pitkän tähtäimen suunnitelmistamme - saattaa olla, että muutamme Suomeen vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä tai ei koskaan - sitä kun kukaan ei tiedä.

Med kærlig hilsen,

Veera